tutkimuksessa Digitaalinen koreografia
Vuonna 2021 aloittamassani taiteellisessa tutkimuksessani tarkastelen laajennetun, digitaalisen koreografian käytäntöjä sekä medioidun esitystaiteen ja osallistavan kokijuuden ja interaktiivisen esiintyjyyden problematiikkaa. Tutkin uudenlaisia vuorovaikutteisia esitysmaailmoja ja ympäristöön ruumiillisesti juurtunutta koreografiaa, jonka kysymykset avautuvat niin taiteen, humanistisen tieteen, etiikan kuin filosofiankin alueille. Tutkimuksen aihe kiinnittyy kysymyksiin ihmisen aseman uudelleen ajattelusta nykyisessä digi- ja tekno-realismissa, jossa määritellään ihmisen ja laitteen välisiä valtahierarkioita ja järjestelmäsuunnittelun arvoperiaatteita. Toteutan tutkimusta käyttäen sekä taiteellisia että tieteellisiä menetelmiä ja sen diffraktiivinen viitekehys koostuu ihmiskeskeisen tietojenkäsittelyn [10, 12, 13]posthumanismin [5, 6] ja uusmaterialismin [1, 4, 11] teorioista, medioidun koreografian, kehollisuuden ja esitystaiteen [2, 7, 8, 14, 17, 18] kehyksessä. Työssä käytäntö ja teoria kulkevat episteemisesti rinnakkain informoiden tutkimusta, jonka loppupäätelmissä syntetisoin näitä molempia.
Tutkimuksen konteksti on digitaalinen koreografia, eli tanssitaiteen ja uuden median välinen tila, jossa omassa praktiikassani improvisatorinen koreografia ja liikelähtöinen interaktiosuunnittelu kohtaavat. Aihe tarkentuu erityisesti digitaalisen koreografian luovaan prosessiin, tarkastellen kysymystä, miten tehdä ja ajatella inklusiivisia, teoksellisia maailmoja, jotka toteutuvat vain, kun sekä inhimillinen ja teknologinen toimivat yhdessä. Toisin sanoen miten luoda teoksia, joiden ontologinen realismi [3, 4], materiaalinen ja diskurssiivinen järjestäytyminen tapahtuu liikkuvien ihmiskehojen ja esityksen visuaalis-äänellistä maailmaa tuottavan teknologisen systeemin yhteismuotoutumisessa, eli metafyysikko-filosofi Karen Baradin termiä käyttäen intra-aktiossa. Tutkimus tapahtuu taiteellisena tutkimuksena, jossa tutkimuksesta syntyvä tieto nousee taiteellisen praktiikan kautta, digitaalisen koreografian prosesseja ja teosten kokemista tarkastellen. Siten se on sekä filosofinen että pragmaattinen hanke. Filosofinen siksi, että tässä kontekstissa kaikki tieto juurtuu keholliseen toimijuuteen (tekijän että kokijan positioista) ja maailmassa olon havainnon reflektoimiseen ja siten tutkimus on ytimeltään fenomenologinen - ilmiön ilmenemistä tarkasteleva projekti. Käytännöllinen, sillä koreografinen toiminta on ruumiillisesti aktivoidun ja havaitun maailman ajattelua ja esityksessä toimijuutta tuottavien interaktiivisten systeemien rakentamista. Näin ollen, fenomenologinen ja intra-aktiivinen ovat jatkuvassa episteemisessä vuoropuhelussa tuottaen tietoa digitaalisen koreografian laadusta, jota tutkimuksessani artikuloin.
Tutkimuksen koreografinen, feministinen ideologia perustuu radikaaliin ajatukseen olentojen jatkuvasta valmiudesta havaita maailmaa ja toimia siinä intra- ja transkorporeaalisesti [1, 19, 20]. Ihmisolennoilla jo halu toimia, sekä immanentti kykymme suunnata havaintoa ja reflektoida sitä, johtaa intentioiden koreografiseen järjestymiseen, sillä jo toiminnan ajattelu aloittaa sisäisten merkitysten järjestymisen prosessin. Samalla olemme affektiivisesti alttiita dynaamisessa maailmassa. Tämä halu ja meille ominainen kyky affektoitua ja ohjautua korporeaalisesta havainnosta käsin on osallistavan, improvisatorisen esityksen dynaaminen moottori ja digitaalisen koreografisen ajatteluni perusta. Koreografinen näkemykseni on, että kun interaktiivinen systeemi rakentuu ja siten teoksen maailmassa olon laatu perustetaan somaattisen, affektiivisen herkkyyden tunnistamiselle, se synnyttää vapaasti järjestäytyvää ja nautinnollista, silti eettisesti vastuullista koreografista ja ilmaisullista toimintaa. Tämä ajatus on tutkimani feministisen praktiikan premissi ja myös kriittisen tarkastelun hypoteettinen tausta.
Taiteellisessa tutkimuskäytännössä luodaan virtuaalisia liikevuorovaikutteisia esityksiä ja tarkastellaan niiden vastaanottoa. Prosessissa luodaan teos, joka syntyy relatiivisesti sen komponenteista, inhimillisistä toimijoista ja teknologisista systeemeistä, joille on koreografisessa prosessissa määritellyt omat teokselliset toimijuutensa. Siten koreografisen komposition ja interaktiosuunnittelun käytännöt sulautuvat toisiinsa muodostaen koreografisen systeemin [7]. Näin syntyvien, uuden median esitystaiteen kehykseen asettuvien, esitysten luonnetta ja arvoa tarkastelen kriittisesti kokemuksellisuuden, saavutettavuuden ja eettisyyden näkökulmista etnografisin tutkimusmetodein.
Tutkimuksen taiteellisena osana luotu teos Sonic Organism.
Esitykset Taideyliopiston Teatterikoulussa kesäkuussa 2024.
kuva: Hanna Pajala-Assefa
Osallistavan, interaktiivisen esitystaiteen kanssa työskentely on myös ontologisen olemisen, materiaalisen aktualisoitumisen ja tietämisen rajalla oleskelua. Tekijällä on prosessissa hyvin vähän tiedettyjä, materiaalisesti tunnettuja komponentteja. Tulevat esiintyjät, tutkimuksen kontekstissa yleisö, sekä teknologinen olosuhde ovat vielä ei-tiedettyjä, Deleuzen [9] käsityksessä virtuaalisia, ja esityksen tekeminen on näiden virtuaalisten potentiaalisuuksien aktualisointia. Näiden vielä olemattomien komponenttien kanssa työskentely edellyttää kykyä toimia tietämisen kynnyksellä, kehollisiin havaintoihin ja kokemustietoon nojaten. Tämä on digitaalisen koreografian ydinaluetta. Toisin sanoen, luovaa työskentelyä aktualisoitumisen rajalla ja mahdollisten esityksellisten materialisoitumisten ajattelua.
Kokemuksellisesti kietoutuneisuus interaktiiviseen olosuhteeseen on oleskelua emergentin tekemisen (doing) ja olemisen (being) ja tulemisen (becoming) tilassa. Se on eräänlaista dynaamisen prosessin ja aktiivisen ilmentymisen (active becoming) sisäistä ja materiaalista jäsentelyä. Tietoisten toiminnallisten impulssien antamista olosuhteelle, ja samaan aikaan olosuhteen impulssien vastaanottamista ja kuuntelemista. Vain toiminnan kautta tekijä saa vastakaikua ja aistiärsykkeitä olosuhteen muodosta ja se alkaa materiaalisesti ilmentyä, aktualisoitua simuloiduksi ilmiöksi, joka vaikuttaa toimijaan ja rakentaa merkityksiä. Näin muodostuu merkityksille ja tulkinnoille avoin yhteistoiminnallinen ilmiö. Teos, johon uppoutunut ihmis-subjekti on vain yksi monista teosta luovista relatiivisista komponenteista. Metafyysikko ja filosofi Karen Barad [4] määrittelee tätä toimijuuksien keskinäisen relatiivisuuden ilmiötä intra-aktion termin kautta. Intra-aktiolla hän kuvaa sitä, kuinka toisiinsa kietoutuneet entiteetit ja niiden materiaaliset ja diskurssiiviset rajat ja ominaisuudet eivät ole itsenäisesti selkeät, ja täten intra-aktiivinen ilmiö on ontologisesti erottamaton siinä sisäisesti toimivista komponenteista. Koreografis-pragmaattisesti tämä mahdollisten aktualisoitumisten kuvitteleminen kiinnittyy koettuun ja saa polttoaineensa eletystä ruumiillisesta kokemuksesta. Kokemuksesta siitä, mitä on olla näiden medioitujen olosuhteiden kanssa kietoutuneena. Liikkuva, aistiva keho asemoituu pluri-metodologisessa käytännössä episteemiseksi subjektiksi [16], tietämisen lähteeksi. Siten koreografian praktiikka kiinnittyy pohjimmiltaan ruumiillisen kokemuksen ja havainnon artikuloimiseen, josta käsin teoksen hahmo rakentuu.
Baradin intra-aktio käsitteen valossa, tutkimuksessa tarkastelen siis sitä, mitä on luoda intra-aktiivista teosta ja sitä materialisoivaa teknologista interaktiivista systeemiä olosuhteessa, jossa teoksen myötäluomiseen ja aktualisoitumiseen vaikuttavat tekijät, esiintyjät, ovat tekijälle esityshetkeen saakka tuntemattomia. Mitä on postmoderni toimijuuden koreografia, jonka dynaamiset komponentit ja jo siten itsessään epästabiilit ja toisistaan vaikuttuvat osatekijät muotoavat ja myötäluovat esityksen? Miten ajatella ja luoda intra-aktiivinen, improvisatorinen esitystilanne? Mitä tai mikä on silloin esitys, joka on alati muuntuvassa tulemisen tilassa, eikä siten koskaan pysyvä tarkkarajainen entiteetti? Katoaako tämä intra-aktiivinen esitys johonkin relatiivisten virtuaalisuuksien mustaan aukkoon ja omaan generatiiviseen mahdottomuuteensa, vai syntyykö ja materiaalisoituuko siinä ja siitä jotain sellaista, josta vaikutumme syvällisesti ja joka antaa meille välineitä käsitellä nykypäivän postmodernia kompleksia maailmaa kehollisesta kokemuksesta käsin?
Tutkimuksessa tarkastelemani posthumanistinen subjekti [6], esityksen tekijä-kokija, on toimiva aktiivinen entiteetti, jolla on valtaa vaikuttaa ja valta valita tulla vaikutetuksi. Tämä muuttaa oleellisesti sekä itse esitykseen osallistumisen, että esityksen tekemisen, koreografian, voimasuhteita. Posthumanistinen digitaalinen koreografia ei ole konkreettisten tila-aika tapahtumien ja pysyvien substanssien muotoamista, vaan lähinnä intra-aktiivisten, kehollisiin havaintoihin ja luodun esitysolosuhteen toiminnallisuuksiin perustuvaa avointa potentiaalisuuksien fasilitointia, joka antaa esityksen kaikille toimijoille, ei pelkästään ihmistoimijoille, vallan luoda tilassa ja ajasta ilmenevän koreografisen tapahtuman, eli toteuttaa diskurssiivista praktiikkaa. Koreografin työssä valmius toimijasuhteiden radikaali uudelleenajattelu ja asettuminen kehollisen havainnon ja monimoodisen tiedon äärelle nousevat keskeisiksi taidoiksi. Se on feminististä relatiivisuuksien ja toimijasuhteisuuden toteuttamista eettisin periaattein, jossa moninaisuus, keskinäiset riippuvuudet ja kompleksit voimasuhteet tulevat tunnistetuiksi.
Viitteet:
[1] Stacy Alaimo and Susan J. Hekman (Eds.). 2008. Material feminisms. Indiana University Press, Bloomington, IN.
[2] Jane M Bacon and Vida L Midgelow. 2011. Articulating choreographic practices, locating the field: An introduction. Choreographic Practices 1, 1 (January 2011), 3–19.
[3] Karen Barad. 2003. Posthumanist Performativity: Toward an Understanding of How Matter Comes to Matter. Signs 28, 3 (2003), 801–831.
[4] Karen Michelle Barad. 2007. Meeting the universe halfway: quantum physics and the entanglement of matter and meaning. Duke University Press, Durham.
[5] Rosi Braidotti. 2013. The posthuman. Polity Press, Cambridge, UK.
[6] Rosi Braidotti. 2019. Posthuman knowledge. Polity, Medford, MA.
[7] Jo Butterworth and Liesbeth Wildschut. 2012. Contemporary Choreography: A Critical Reader. Routledge.
[8] Bojana Cvejić. 2015. Choreographing problems: expressive concepts in european contemporary dance and performance. Palgrave MacMillan, Basingstoke.
[9] G. Deleuze and C. Parnet. 2007. Dialogues II. Columbia University Press.
[10] Paul Dourish. 2001. Where the Action Is: The Foundations of Embodied Interaction. . MIT press Cambridge.
[11] Donna Haraway. 2013. Simians, Cyborgs, and Women (0 ed.). Routledge.
[12] Sarah Homewood, Marika Hedemyr, Maja Fagerberg Ranten, and Susan Kozel. 2021. Tracing Conceptions of the Body in HCI: From User to More-Than-Human. In Proceedings of the 2021 CHI Conference on Human Factors in Computing Systems, May 06, 2021. ACM, Yokohama Japan, 1–12.
[13] Don Ihde. 2002. Bodies in technology. University of Minnesota Press, Minneapolis.
[14] Maurice Merleau-Ponty. 2004. The visible and the invisible: The intertwining-the chiasm. The visible and the invisible. Maurice Merleau-Ponty: Basic writings (2004), 130–155.
[15] Hanna Pajala-Assefa. 2024. Choreographing in VR: Introducing ‘Substitute Performers’ as Informants in the Choreographic Process. In Proceedings of the 9th International Conference on Movement and Computing, May 30, 2024. ACM, Utrecht Netherlands, 1–8.
[16] Jaana Parviainen. 2002. Bodily Knowledge: Epistemological Reflections on Dance. Dance Res. J. 34, 1 (2002), 11–26.
[17] Maxine Sheets-Johnstone. 2011. The primacy of movement. John Benjamins Pub. Co., Amsterdam; Philadelphia.
[18] Emily Elizabeth Sweeney. 2013. Semblances of Form: A Phenomenology of Improvising with Performance Scores. University of Roehampton School of Drama, Theatre, & Performance (2013).
[19] Gail Weiss. 1999. Body images: embodiment as intercorporeality. Routledge, New York.
[20] Gail Weiss, Ann V. Murphy, and Gayle Salamon (Eds.). 2020. 50 concepts for a critical phenomenology. Northwestern University Press, Evanston, Illinois.